Kun bussi ylittää suojatien, voi nähdä ihan läheltä kuinka kravattimies siristelee silmiään tien reunassa. Tällä kertaa silmiin ei osu aurinko, vaan bussin mukana leijaileva pölypilvi, joka saa kravattimiehen myös nyrpistelemään nenäänsä niin, että viikset heiluvat ylös, alas, oikealle ja vasemmalle. On jännää nähdä tuo vieras ihminen niin läheltä, tekemässä hölmöjä ilmeitä. Se saa minut hyvälle tuulelle.

Rautatieasemalle tultaessa, pysähtyy bussi puolestaan valoihin ja minulle jää aikaa katsella luultavasti ainoita hymyileviä kasvoja koko keskustan alueella. Ne kuuluvat japanilaiselle turistille, joka poseeraa aseman edessä toisen napsiessa kuvia, joissa näkyy puolikas ihminen ja puolikas asemarakennus. Turistit saavat minut hymyilemään itsekseni.

On hauskaa myös huomata ihmisten hämmennys vaatetuksen suhteen. Kukaan ei ole oikein varma onko kevät nyt jo niin pitkällä, että uskaltaa jättää pipon kotiin. Neiti Minihame on sitä mieltä, että kesä on jo ihan nurkan takana. Hän ei kehtaa myöntää olevansa väärässä, joten korvat punaisina, leuka kylmyydestä täristen hän kävelee rauhallisesti bussipysäkiltä Kampin keskukseen nauttien auringon ensisäteistä. Samaan aikaan Herra Toppatakki laahustaa vetoketjua lisää avaten, selkä hiestä märkänä kohti ratikkapysäkkejä. Hänelle muutokset ovat aina vaikeita. Hän ei ole hankkinut digiboksia, hänellä ei ole matkakorttia, hän maksaa laskut pankissa ja hänen on aina talven jälkeen vaikea luopua paksusta turvallisesta takistaan.

Hihittelen itsekseni lökäpöksypojalle, joka kaivaa pysäkillä nenäänsä ja yrittää pyyhkiä jojomaista klimppiä pysäkin tolppaan kenenkään huomaamatta. Minä huomaan. Huomaan myös ajaneeni yhden pysäkin liian pitkälle, mutta mikään ei voi pilata tätä päivää. Jään bussista seuraavalla pysäkillä ja kävelen hymyssä suin takaisinpäin.