Hän avaa silmänsä ja näkee harmaan, pilvisen taivaan. Tuuli vihloo korvia kun hän nostaa selkänsä kalliosta. Kävellessään ympäri, hän huomaa olevansa pienellä saarella. Tämä mitätön läiskä meren keskellä on kokonaan kiveä ja ainoa elonmerkki on pieni kitukasvuinen mänty saaren keskellä. Rosoinen kallio ja kuivuneet neulaset pistelevät paljaita jalkapohjia hänen lähestyessään varovasti pientä puuta.
"Kuka olet?" Kysyy hän männyltä, joka ei kuitenkaan puhua pukahda.
"Kuka olet?" Kysyy hän uudelleen hieman kovemmalla äänellä. Mänty pysyy hiljaa.
"Kuka olet?" Kysyy hän vielä kerran, nyt jo vähän ärtyneenä männyn tylyydestä. Vastausta ei kuulu.
"Etkö osaa puhua?" Tällä kertaa mänty nyökyttää latvaansa tuulessa ja kysyjän kasvoille leviää innostunut hymy.
"Kutsun sinua Henryksi, sopiiko?" Mänty nyökyttelee edelleen tuulen armoilla. Hän on tyytyväinen. Hän on löytänyt ystävän.

Monta päivää ja monta vuotta kuluu. Saarella mikään ei muutu. Mänty ei kasva, eikä puhu, mutta he pysyvät parhaina ystävinä, he ymmärtävät toisiaan.
Hän nukkuu joka yö Henryä vasten nojaten, turvassa maailmalta, kunnes eräänä aamuna hänen avatessaan silmänsä, vastaan tuijottaakin viisi silmäparia muutaman kuivuneen neulasen sijasta. Henryllä ei ole silmiä, eikä ainakaan viittä paria, joten hän menee paniikkiin ja tarraa Henryyn kaikin voimin. Viisi silmäparia kuitenkin voittavat kaiket voimat ja heidät pakotetaan erilleen sydäntäraastavan huudon säestämänä. Hänet puetaan valkoisiin ja lukitaan huoneeseen, jossa hän viettää loppuelämänsä muistellen rakkaudella saaren Henryä, ainoaa ystäväänsä, ainoaa joka ymmärtää ja rakastaa häntä.

Tämä tapahtui kauan, kauan sitten ja nykyisin tuolla saarella kasvaa, ei yksi, vaan kaksi mäntyä varret toistensa ympärille kietoutuneina.