Tällä kertaa osallistun taas Tarinamaanantain kuva-aiheeseen.

Kissanpiiskaajankujalla sattui ja tapahtui päiväsaikaan, mutta aina kun ilta alkoi hämärtää, kapea hiekkatie hiljeni täysin, ikkunoissa lepattivat kynttilöiden pienet liekit, mutta ääntäkään ei kuulunut, kunnes eräänä iltana kaikki muuttui. Juuri kun oli tullut hiljaista, alkoi mäen päältä kuulua askeleita. Vieraat askeleet kajahtelivat kuin patarummut hiljaisella kujalla. Ikkunoihin ilmestyi pikkuhiljaa enemmän ja enemmän silmäpareja, toiset uteliaita oudosta tulokkaasta, toiset närkästyneitä metelistä.

Vieras oli vaeltanut pitkän matkan. Hänen tummat vaatteensa olivat pölyn peitossa ja hänen pitkät, yötäkin mustemmat hiuksensa olivat kuivat ja likaiset. Hän katseli nälkäisenä kujalla sijaitsevien leipomoiden ja ravintoloiden näyteikkunoita, mutta yksikään liike ei ollut auki. Nälkä kouristi hänen mahaansa, mutta helpotusta ei tuntunut löytyvän. Yksikään vieraan matkallaan näkemistä kaupungeista ei ollut näin aavemaisen autio.

Yhtäkkiä kujan toisesta päästä alkoi kuulua ääntä. Vieras kiiruhti askeliaan nähdäkseen pian vastaantulijan. Se oli hevonen, joka veti perässään suurta kärryä. Kärryn tullessa tarpeeksi lähelle, tunnisti muukalainen vastaantulijan poliisiksi. Poliisi katseli vierasta lamppunsa kajossa ja esitti tiukan kysymyssarjan:

-Milläs asioilla täällä hiippaillaan näin iltahämärällä?

-Ihan vain ruokapaikkaa koetin löytää, mutta kaikki näyttää olevan kiinni...

-Ja mistäs olette tulossa?

-Etelästähän minä.

-Mites te tänne sieltä etelästä tulitte?

-Olen matkalla halki maan, tämä on reittini varrella.

-Ei täällä ole mitään nähtävää. Palatkaa etelään, jos haluatte ruokaa tähän aikaan.

-Mutta kellohan on vasta...

-Hämärä on laskenut, olemme rikkoneet hiljaisuuden. Kaupunkimme saa kärsiä takiasi. Kissanpiiskaaja...

-Kissanpiiskaaja?

-Mene nyt ennen kuin aiheutat enemmän harmia.

Vieras lähti, eikä enää palannut kujalle koskaan. Eikä palannut kukaan muukaan, kissanpiiskaajan kosto oli armoton.