Tällä kertaa osallistuin Tarinamaanantain kuva-aiheeseen.

Sanja

Sanjan pienet varpaat viilettivät pitkin nurmikkoa vuoden kuumimpana päivänä. Hänellä oli päällään vain ohut mekko sekä isoisältä syntymäpäivälahjaksi saatu rannekoru. Tuo rannekoru oli Sanjalle erityisen tärkeä, sillä se oli ainoa muisto isoisästä, joka kuoli Sanjan ollessa vasta kaksi-vuotias. Korussa oli kaunis verenpunainen sydän hopeisen ketjun keskellä ja Sanjan äiti, Meredith oli kertonut sen kuvastavan elinvoimaa ja rakkautta.

Helteestä huolimatta nurmikko tuntui jalkapohjissa ihanan viileältä. Sanja juoksi nurmikenttää eteenpäin, kunnes yhtäkkiä tajusi kuinka lähellä metsän reunaa hän oli. Hän pysähtyi kuin seinään. Metsä oli pimeä ja vaikka helle paahtoi Sanjan tummat hiukset tulikuumiksi, puhalsi metsästä kostea ja viileä tuuli. Voi, kuinka ihana olisikaan ollut viilennellä puiden varjossa! Mutta Sanja tiesi, ettei metsään saanut mennä. Metsässä oli jotain outoa. Sinne oli moni Sanjankin sukulainen kadonnut ja huhuttiin, että metsän puut ja kasvit olisivat noiduttuja.

Tänään Sanjaa eivät kiinnostaneet varoitukset tai iltasadut metsänhengistä. Auringon kirkas valo ja polttava paahde työnsivät häntä metsää kohti. Hän otti askeleen eteenpäin. Viileä nurmikko muuttui kosteiksi, mädäntyviksi lehdiksi ja teräviksi havunneulasiksi, hämähäkin seitit kietoutuivat Sanjan hiuksiin ja paniikki valtasi hänet. Metsän reuna näytti olevan yhtäkkiä toivottoman kaukana. Sanja lähti nurmikenttää kohti, muttei pystynyt kävelemään. Neulaset tunkeutuivat jalkapohjan sisään kuin pienet tikarit. Hämähäkinseitti oli kietoutunut hänen päänsä ympärille ohueksi, mutta kestäväksi verhoksi. Saniaiset nousivat Sanjan sääriä pitkin vetäen häntä alaspäin. Pian Sanjasta oli jäljellä vain kummallinen kotelomainen möykky. Siellä sisällä Sanja odotti, että joku hänet pelastaisi. Hän odotti pitkään pienessä kotelossaan, kuin kohdussa, kunnes eräänä päivänä kuori murtui. Sanja levitti kauniit perhosensiipensä ja nautti kesäpäivästä lentelemällä ympäri nurmikenttää. Laskeutuen välillä murheenmurtaman äitinsä sormelle lepäämään. Sanjan siivissä komeili verenpunainen sydänkuvio hopeanharmaalla taustalla. Se oli kaunein perhonen, mitä Meredith oli ikinä nähnyt.