Hän loi auringon, joka auliisti jakaisi yhteyttämiseen tarvittavaa valoaan, eikä sammuisi koskaan. Ei ainakaan pitkään aikaan.

Hän loi maan, mahdollisimman monimuotoisen, jotta voisi valita sitten mieluisimman kasvupaikan kodilleen.

Hän loi meret ja järvet, antoi niiden vaikuttaa toisiinsa jokien välityksellä ja päästi vettä myös valumaan maan sisään, jotta sitä olisi kaikkialla käytettävissä.

Hän loi erilaisia eläimiä tuottamaan yhteyttämiseen tarvittavaa hiilidioksidia. Pitihän jonkun tietysti myös kuluttaa Kunnioitetun Kloroplastin hiilidioksidista ja vedestä auringonvalon avulla valmistamaa happea ja sokeria.

Hän loi vielä monta miljoonaa kaltaistaan ja asetti heidät asumaan erilaisiin kasveihin ympäri maapalloa. Omaksi asuinpaikakseen hän valitsi maapallon kauneimman paikan, korkeimman vuoren huipulla, keskellä kauniin valkoiseksi peitteeksi kohmettunutta vettä. Sieltä saattaa tänä päivänäkin löytää kitukasvuisen männyn, jossa on vain yksi ruskea neulanen, mutta jossain sen sisällä asuu itse Kunnioitettu Kloroplasti, joka suuressa tietämättömyydessään, ylhäsen vuorensa yksinäisellä huipulla kuvittelee kaiken olevan edelleen hyvin.

Tarinamaanantain 62. aihe oli siis elämä :)

22 uutta viestiä.

Sinulla on 73 lukematonta sähköpostia.

Vastaajassasi on 13 viestiä.

Neiti Katka Katkasen täytyi olla Itämeren kysytyin verkonkatkoja. Hän oli eräänlainen hengenpelastaja, joka suurilla saksillaan poikkaisi helposti verkon kuin verkon. Hänellä oli viikolla myös päivystyspalvelu, mutta viikonloppuisin neiti sulki kaikki laitteet, rentoutui ja unohti kaikki merenelävät, joiden pelastaminen oli ollut liian myöhäistä, kaikki roikkuvat evät ja sinertävät pyrstöt, kuolleet kalansilmät.

Nyt oli kuitenkin maanantaiaamu ja neiti Katka Katkanen kävi vikkelästi viikonlopun aikana tulleet viestit läpi ja lähti päivän ensimmäiselle keikalle. Hän suuntasi kohti Kopparnäsin rantakaislikkoa, josta nuori ahven oli hänelle soittanut. Poika oli puhunut sekavia ja sössöttänyt aikalailla. Ensin Katkanen oli ajatellut puhelun olevan pilaa, mutta oli pian tajunnut, että ahvennuorukaisella törrötti luultavasti suuri metallinen koukku huulessa, joten hän pakkasi tarvittavat välineet kuoreensa (hänhän oli todellisuudessa taskurapu, vaikka nimi katkarapuun harhaanjohtavasti viittaakin) ja ryntäsi ovesta ulos. Kaislikossa hän löysi oikean paikan pian, sillä suurta venettä matalassa rantavedessä ei ollut vaikea paikantaa. Neiti oli käskenyt puhelimessa ahvenen pysytellä ihan paikoillaan ja myötäillä siimaa, kunnes hän saapuisi paikalle. Poika oli reippaasti tehnyt juuri kuten oli käsketty, vaikka kivun täytyi olla hirveä. Katkanen napsaisi siiman poikki ja vei ahvenen ensiapuun. Kala olisi halunnut hänen jäävän hetkeksi, mutta neiti oli kiireinen. Hän oli aina kiireinen ja oli oppinut työssään tunnekylmäksi.

Neiti Katka Katkanen katketti tosiaan kaiken ja oli arvostettu rapu, mutta hän oli yksinäinen. Hän ei pystynyt päästämään ketään lähelleen, hän oli nähnyt merten kauheudet, eikä voinut kuvitellakaan rakastuvansa kalaan tai rapuun, joka mahdollisesti jonain päivänä löytyisi kalastajan verkosta evät roikkuen, pyrstö sinertäen, tuijottaen häntä kuolleilla kalansilmillä. Tästä syystä neiti Katka Katkanen uskotteli itselleen pitävänsä elämästä juuri tällaisena, hän vakuutteli itselleen, että hyvä palkka ja oma sauna olivat ne ainoat asiat, mitä hän kaipasi. Kuka nyt rakkautta tarvitsisi, kun oli puhdas omatunto ja hyvät löylyt.

Kissanpiiskaajankujalla sattui ja tapahtui päiväsaikaan, mutta aina kun ilta alkoi hämärtää, kapea hiekkatie hiljeni täysin, ikkunoissa lepattivat kynttilöiden pienet liekit, mutta ääntäkään ei kuulunut, kunnes eräänä iltana kaikki muuttui. Juuri kun oli tullut hiljaista, alkoi mäen päältä kuulua askeleita. Vieraat askeleet kajahtelivat kuin patarummut hiljaisella kujalla. Ikkunoihin ilmestyi pikkuhiljaa enemmän ja enemmän silmäpareja, toiset uteliaita oudosta tulokkaasta, toiset närkästyneitä metelistä.

Vieras oli vaeltanut pitkän matkan. Hänen tummat vaatteensa olivat pölyn peitossa ja hänen pitkät, yötäkin mustemmat hiuksensa olivat kuivat ja likaiset. Hän katseli nälkäisenä kujalla sijaitsevien leipomoiden ja ravintoloiden näyteikkunoita, mutta yksikään liike ei ollut auki. Nälkä kouristi hänen mahaansa, mutta helpotusta ei tuntunut löytyvän. Yksikään vieraan matkallaan näkemistä kaupungeista ei ollut näin aavemaisen autio.

Yhtäkkiä kujan toisesta päästä alkoi kuulua ääntä. Vieras kiiruhti askeliaan nähdäkseen pian vastaantulijan. Se oli hevonen, joka veti perässään suurta kärryä. Kärryn tullessa tarpeeksi lähelle, tunnisti muukalainen vastaantulijan poliisiksi. Poliisi katseli vierasta lamppunsa kajossa ja esitti tiukan kysymyssarjan:

-Milläs asioilla täällä hiippaillaan näin iltahämärällä?

-Ihan vain ruokapaikkaa koetin löytää, mutta kaikki näyttää olevan kiinni...

-Ja mistäs olette tulossa?

-Etelästähän minä.

-Mites te tänne sieltä etelästä tulitte?

-Olen matkalla halki maan, tämä on reittini varrella.

-Ei täällä ole mitään nähtävää. Palatkaa etelään, jos haluatte ruokaa tähän aikaan.

-Mutta kellohan on vasta...

-Hämärä on laskenut, olemme rikkoneet hiljaisuuden. Kaupunkimme saa kärsiä takiasi. Kissanpiiskaaja...

-Kissanpiiskaaja?

-Mene nyt ennen kuin aiheutat enemmän harmia.

Vieras lähti, eikä enää palannut kujalle koskaan. Eikä palannut kukaan muukaan, kissanpiiskaajan kosto oli armoton. 

Sanja

Sanjan pienet varpaat viilettivät pitkin nurmikkoa vuoden kuumimpana päivänä. Hänellä oli päällään vain ohut mekko sekä isoisältä syntymäpäivälahjaksi saatu rannekoru. Tuo rannekoru oli Sanjalle erityisen tärkeä, sillä se oli ainoa muisto isoisästä, joka kuoli Sanjan ollessa vasta kaksi-vuotias. Korussa oli kaunis verenpunainen sydän hopeisen ketjun keskellä ja Sanjan äiti, Meredith oli kertonut sen kuvastavan elinvoimaa ja rakkautta.

Helteestä huolimatta nurmikko tuntui jalkapohjissa ihanan viileältä. Sanja juoksi nurmikenttää eteenpäin, kunnes yhtäkkiä tajusi kuinka lähellä metsän reunaa hän oli. Hän pysähtyi kuin seinään. Metsä oli pimeä ja vaikka helle paahtoi Sanjan tummat hiukset tulikuumiksi, puhalsi metsästä kostea ja viileä tuuli. Voi, kuinka ihana olisikaan ollut viilennellä puiden varjossa! Mutta Sanja tiesi, ettei metsään saanut mennä. Metsässä oli jotain outoa. Sinne oli moni Sanjankin sukulainen kadonnut ja huhuttiin, että metsän puut ja kasvit olisivat noiduttuja.

Tänään Sanjaa eivät kiinnostaneet varoitukset tai iltasadut metsänhengistä. Auringon kirkas valo ja polttava paahde työnsivät häntä metsää kohti. Hän otti askeleen eteenpäin. Viileä nurmikko muuttui kosteiksi, mädäntyviksi lehdiksi ja teräviksi havunneulasiksi, hämähäkin seitit kietoutuivat Sanjan hiuksiin ja paniikki valtasi hänet. Metsän reuna näytti olevan yhtäkkiä toivottoman kaukana. Sanja lähti nurmikenttää kohti, muttei pystynyt kävelemään. Neulaset tunkeutuivat jalkapohjan sisään kuin pienet tikarit. Hämähäkinseitti oli kietoutunut hänen päänsä ympärille ohueksi, mutta kestäväksi verhoksi. Saniaiset nousivat Sanjan sääriä pitkin vetäen häntä alaspäin. Pian Sanjasta oli jäljellä vain kummallinen kotelomainen möykky. Siellä sisällä Sanja odotti, että joku hänet pelastaisi. Hän odotti pitkään pienessä kotelossaan, kuin kohdussa, kunnes eräänä päivänä kuori murtui. Sanja levitti kauniit perhosensiipensä ja nautti kesäpäivästä lentelemällä ympäri nurmikenttää. Laskeutuen välillä murheenmurtaman äitinsä sormelle lepäämään. Sanjan siivissä komeili verenpunainen sydänkuvio hopeanharmaalla taustalla. Se oli kaunein perhonen, mitä Meredith oli ikinä nähnyt.